Lisenssilasku syö julkisen tekoälyloikan – budjetti on käännettävä päälaelleen
Julkisen IT:n Microsoft-riippuvuudesta käydään taas tuttua keskustelua. Se on tärkeä keskustelu, mutta se on samalla vaarallisen helppo harhautus: huomio jää toimittajaan, kun pitäisi katsoa budjettia. Kun North Patrolin raportti nosti esiin, että merkittävä osa julkisista IT-hankinnoista kohdistuu Microsoftin lisensseihin ja palveluihin, lukujen mittakaava pysäyttää. Ongelma ei kuitenkaan ole “Microsoft sinänsä”. Ongelma on se, että julkisessa hallinnossa rahaa sidotaan järjestelmäarkeen ja jättää tekoälymuutoksen näpertelyksi.
Ongelma: rahaa palaa ylläpitoon, ei tuottavuuteen
Kun tekoälykokeiluihin myönnetään miljoonia, mutta pelkkä kirjaamistyö sotessa maksaa miljardeja, mittasuhteet kertovat olennaisen: investointipäätökset eivät kohdistu uudituksiin, tuottavuuteen ja palveluiden laatuun. STM:n rahoitus tekoälykokeiluihin ja arvio kirjaamiseen liittyvän työn kustannuksista näyttävät tämän ristiriidan karulla tavalla. STM arvioi loppuvuodesta 2024, että rakenteellisen tiedon kirjaamiseen käytetään yli kahden miljardin edestä työ aikaa vuodessa.
“Tietojen kirjaamiseen keskimäärin käytettävä aika vaihtelee eri ammattiryhmien välillä. Kirjaaminen kuormittaa suuresti erityisesti lääkäreitä, sairaanhoitajia ja sosiaalityöntekijöitä. Nämä ammattiryhmät käyttävät kirjaamiseen päivittäin jopa 3 tuntia ja 15 minuuttia.” STM 4.12.2024
Tekoäly – erityisesti kielimallit – on juuri niitä teknologioita, joilla voi oikeasti purkaa tietotyön kitkaa: puhe tekstiksi, tekstistä rakenteeksi, rakenteesta kirjaamiseksi. Ihmisten aikaa vapautuu olennaiseen: hoivaan, ihmisten kohtaamiseen, päätöksentekoon ja työn laatuun.
Silti julkinen koneisto päätyy helposti tilanteeseen, jossa “uusi” tarkoittaa kokeiluhanketta, ja “perusrahoitus” tarkoittaa lisenssejä ja status quon ylläpitoa. Silloin tekoälystä tulee irrallinen lisäkerros – ei uusi tapa tehdä työtä.
Ongelma: hankitaan, vaikka ei tiedetä miksi
Kun hankinnat pyörivät ison toimittajan katalogin ympärillä, syntyy myös toinen ongelma: ostetaan tottumuksesta. Tästä aiheesta kannattaa lukea Tampereen yliopiston Pekkolan ja Takamaan tutkimus, jonka johtopäätöksenä on, että “Julkinen sektori ei tiedä, miksi se ostaa tietoteknologiaa”.
Kun “miksi” hämärtyy, kilpailu hämärtyy. Ja kun kilpailu hämärtyy, kustannukset karkaavat ja ohjausvalta siirtyy hiljalleen pois tilaajalta. Lopulta ylläpidetään järjestelmää, joka palvelee järjestelmää.
Ratkaisu: rahahanat tekoälymuutokseen, ei vain kokeiluihin
Tarvitaan suoraselkäinen linja: julkinen rahoitus on kohdennettava tekoälymuutokseen – ei teknologiahypen vuoksi, vaan siksi, että julkisen palvelun kysyntä kasvaa ja työvoima niukkenee.
Tämä ei ole taikatemppu, jolla “säästetään miljardi” yhdellä päätöksellä. Täydellinen irtautuminen yhdestä toimittajasta olisi hidas, kallis ja riskialtis operaatio. Järkevä reitti on monitoimittajamalli ja hallittu uudelleenkohdennus.
Ratkaisu: 33/33/33 – tee budjetista muutoskone
Yksi selkeä tapa pakottaa muutos on jakaa tulevaisuuden “AI-budjetti” kolmeen koriin:
1) 33 % avoimeen tekoälyyn ja datan laatuun
Tähän kuuluu kotimaisen osaamisen rakentaminen, avoimet ratkaisut ja ennen kaikkea datan käyttökunto. Ilman laadukasta dataa tekoäly on vain kallis demoversio. Samalla syntyy pohjaa palveluille, joissa kansalainen saa asiansa hoidetuksi aidosti nopeasti ja sujuvasti – kuten Viro ja Ukraina ovat tavoitteitaan kuvanneet.
2) 33 % suurtoimittajille – mutta vain selkeästä lisäarvosta
Kaikkea ei kannata tehdä itse. Mutta ostamisen logiikka pitää kääntää: ostetaan lopputulos ja vaikuttavuus, ei pakettia ja riippuvuutta. Samalla on pakko kysyä epämukavia: tarvitaanko työasemissa ikuisesti sama käyttöjärjestelmä, jos palvelut siirtyvät pilveen ja käyttö muuttuu agenttimaiseksi?
3) 33 % perusinfrastruktuuriin ja siirtymävaiheen kustannuksiin
Muutos ei tapahdu ilman rinnakkaisajon, integraatioiden, tietoturvan, koulutuksen ja käyttöönottokyvykkyyden rahoitusta. Tarvitsemme suvereenin laskentainfrastruktuurin - ei iskulauseena, vaan digitaalisen huoltovarmuuden ytimenä.
Ratkaisu: digitaalinen suvereenius on kansalaiskysymys, ei IT-hifistelyä
Tekoälyajassa digitaalinen suvereenius ei tarkoita “omaa palvelinta kellarissa”. Se tarkoittaa kykyä hallita omaa tietoa, teknologiaa ja riippuvuuksia niin, että palvelut toimivat myös silloin, kun maailma ei toimi.
Kun globaalit toimijat tekevät päätöksiä omista juridisista ja poliittisista lähtökohdistaan, julkinen hallinto ei voi jäädä matkustajaksi. Esimerkkinä on nostettu tapaus, jossa International Criminal Courtin sähköpostiyhteyksiä suljettiin – muistutus siitä, että riippuvuuksilla on aina myös geopoliittinen ulottuvuus.
Lopuksi: keskustelu pitää kääntää “kuka toimittaa” → “kuka ohjaa”
Julkinen hallinto ei voita tulevaisuutta valitsemalla yhden toimittajan toisen tilalle. Se voittaa tulevaisuuden rakentamalla ohjauskyvyn: monitoimittajamallin, datakyvykkyyden ja tekoälyä hyödyntävän työn uudelleenmuotoilun.
Lyhyesti: lisenssilasku ei saa olla julkisen digitalisaation pääjuoni. Sen rooli on olla taustakuluerä, jota hallitaan – samalla kun varsinainen tarina kirjoitetaan tuottavuudella, palvelun laadulla ja kansalaisten luottamuksella.
Kommentit
Lähetä kommentti