Kansanedustaja Päivi Räsäsen ympärille rakentunut sananvapauskiista ei ole ensisijaisesti oikeudellinen tai teologinen episodi. Se on poliittinen performanssi, autoritaarinen sirkus, jossa uskontoa käytetään vallankäytön välineenä liberaalin demokratian perusarvoja vastaan.
Räsäsen tapaus on osa laajempaa ilmiötä. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa uskonnon ja politiikan raja on viime vuosina hämärtynyt tavalla, jota on tarkasteltava kriittisesti. Esimerkki uskonnollisesti motivoituneesta autoritaarisesta ajattelutavasta on Uusi Tie -sivustolla julkaistusta tekstistä “Kun lasta ei kuulu – voiko kristitty aviopari turvautua hedelmöityshoitoihin?. (7/2020)Teksti nojaa “lisääntymiskäskyyn", jota käsitellään yksiselitteisenä, ylhäältä annettuna normina.
Lisääntymiskäsky on tarkoitettu aviopareille, eikä lasta pidä yrittää kolmannen osapuolen kanssa tai yksinään. Lapsi ei ole subjektiivinen oikeus vaan avioliiton siunaus ja Jumalan lahja. Sitä paitsi lahjoitetuilla sukusoluilla alkunsa saanut lapsi menettää yhteyden toiseen biologiseen vanhempaansa.
Tämä on autoritaarinen tulkinta kristinuskosta ja näin umpipoliittinen. Vain jumala voi "siunata" vanhemmat lapsella. Lapsen saaminen ei siis ole vanhempien päätettävissä. Ylipäätään koko asian mieltäminen "käskyksi" on liberaalin demokratian vastainen käsitys. Demokratiassa ei käsketä vaan noudatetaan säädettyjä lakeja ja kunnioitetaan toisten vapauksia elää elämäänsä miten haluavat, kunhan eivät aiheuta haittaa muiden vapauksille.
Jumalat ovat ihmisen ideoita
Raamatun ensimmäinen “käsky” on moniääninen, kun sitä luetaan ilman myöhempien vuosisatojen dogmaattisia silmälaseja:
“Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia minun rinnallani.”
Tämä ei ole vielä monoteismia. Kyse on monolatriasta: vaatimuksesta palvoa yhtä jumalaa, mutta ei väitteestä, etteikö muita jumalia olisi olemassa tai etteikö niitä saisi palvoa, jos ei tunnusta juuri tätä jumalaa omakseen. Historiallisesti tässä on olennainen ero. Yhden jumalan idea on ihmisen keksimä ja nykyiset tulkinnat ovat ihmisten tekemiä tulkintoja tästä perinteestä.
Uskonnot eivät ole syntyneet käskylistoista ja hierarkioista, vaan moniäänisyydestä, keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja toisten näkemysten kanssa elämisestä. Juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat kaikki versoneet samasta muinaisen Lähi-idän monijumalaisesta perinteestä. Monolatriasta on vähitellen kuljettu kohti monoteismia, ja joissain tapauksissa edelleen kohti autoritaarisia, sulkeutuneita ja käskyttäviä maailmankuvia.
Autoritaarinen maailmankatsomus on tunnistettavissa tietyistä piirteistä. Se on hierarkkista. Se legitimoi valtansa vetoamalla auktoriteettiin, ei perusteluihin argumentteihin. Se ei tyydy ohjaamaan omaa yhteisöään, vaan haluaa määrätä, miten kaikkien muiden pitää elää. "Lisääntymiskäsky” ei ole hengellinen ohje vaan poliittinen teesi.
Kristinuskon ydinsanoma on toisaalla: lähimmäisen rakkaudessa, armossa ja anteeksiannossa. Siinä ei käsketä ja pakoteta muita, vaan kutsutaan ihmisiä vapaaehtoiseen eettiseen suhteeseen toistensa kanssa. Kuilu kristillisen perinteen ja sen autoritaaristen tulkintojen välillä on räikeä.
Alussa oli sana ja vapaus
On täysin mahdollista, jopa todennäköistä, että edustaja Räsänen kokee aidosti olevansa Herransa asialla. Se on hänen oikeutensa liberaalissa demokratiassa. Uskonvapaus suojaa myös vakaumuksia, joita jotkut muut pitävät virheellisinä, vanhentuneina tai jopa haitallisina.
Juuri siksi liberaalin demokratian ja yksilönvapauden puolustajien on sanottava ääneen tosiasia:
Autoritaarinen maailmankatsomus on vaarallinen ideologia kaikissa muodoissaan. Se nakertaa kansalaisten välistä luottamusta, kaventaa moraalista mielikuvitusta ja muuttaa yhteiskunnallisen keskustelun nollasummapeliksi, jossa toisten vapaus nähdään uhkana.
Erityisen vaarallista tästä tulee silloin, kun autoritaarisuus puetaan uskonnolliseen kieleen. Tällöin kriittisyys leimataan uskonnonvastaisuudeksi ja vallankäyttö pyhitetään. Viime vuosina Suomessa on nähty jopa symbolisia kirjarovioita, autoritaaristen uskonnollisten tahojen tekemänä, ja niistä on vieläpä julkaistu videoita YouTubeen. Vuonna on 2025 Suomessa.
Yksi näistä poltetuista kirjoista on Ville Mäkipellon, Raimo Hakalan ja Juha Pakkalan Jumalan synty. Kirja edustaa juuri sitä, mitä autoritaarinen uskonnollisuus pelkää: kriittistä tietoa, historiallista kontekstia ja uskontotieteellistä ymmärrystä.
Juuri tieto ja ymmärtäminen ovat parhaita vastalääkeitä autoritaarisuudelle. Historia, uskontotiede ja filosofia eivät ole uhkia uskolle, vaan rokotteita uskonnollisen vallan väärinkäyttöä vastaan.
Autoritaarinen sirkusnäytös
Kyse on sanan ja vapauden suhteesta. Sana on vapaa vain silloin, kun se ei pyri alistamaan muita. Vapaus on uhattuna, jos sana valjastetaan käskyvallan välineeksi. Liberaalissa demokratiassa sanat ovat vapauden ääniä ja vallan kritiikkiä.
Autoritaarinen valta ei myöskään siedä, että se tehdään naurunalaiseksi esimerkiksi satiirin keinoin, mutta kun sananvapaudesta tehdään autoritaarinen sirkusnäytös, ei enää puolusteta vapautta vaan käytetään sanoja autoritaarisen vallan välineenä, ymmärtämättä performanssin olevan naurettava.
Tarkoituksena on normalisoida ajatus, että yksi katsomus oikeuttaa määräämään, miten toisten pitää elää. Tässä asetelmassa sana ei enää ole vapaa vaan sillä pyritään oikeuttamaan käskyvalta.
Siksi kysymys ei ole vain yhdestä poliitikosta tai yhdestä uskonnollisesta tulkinnasta, vaan meistä kaikista. Kenen sanalle annamme painoa, ja minkälaista vapautta sillä rakennamme? Liberaali demokratia elää siitä, että sanoja käytetään vapaasti. Ei pakottamaan, vaan perustelemaan. Ei hallitsemaan, vaan ymmärtämään. Ei käskemään, vaan keskustelemaan.
Näinä aikoina jokaisen on syytä miettiä kenen joukoissa seisoo ja millaista maailmaa omalla hiljaisuudellaan tai äänenkäytöllään on rakentamassa? Edustaja Räsänen näyttää valinneen puolensa. Liberaalissa demokratiassa meillä muilla on vapaus valita toisin.
