Oligarkia Amerikassa - Korruption vaikutukset ihmisten ajatteluun, tapoihin ja kansalaisyhteiskuntaan

Yhdysvaltain välivaaleissa on kyse enemmästä kuin republikaanien ja demokraattien välisestä valtataistelusta. Pelissä ovat demokratia, oligarkia, korruptio ja oikeusvaltio. Kysymys kuuluu, kykeneekö amerikkalainen demokratia edelleen hajauttamaan ja rajoittamaan valtaa vai alkaako taloudellinen ja poliittinen valta keskittyä yhä pysyvämmin samoihin käsiin.

Marraskuun 3. päivän välivaalit ratkaisevat kongressin voimasuhteet ja samalla sen, millaiset edellytykset kongressilla on valvoa Donald Trumpin hallintoa, tutkia väärinkäytöksiä ja puolustaa vallanjakoa. Kyse ei ole vain siitä, kuka saa käyttää valtaa seuraavat kaksi vuotta vaan myös siitä, säilyvätkö instituutiot, joiden avulla kansalaiset voivat tulevaisuudessakin vaihtaa vallanpitäjiä ja vaatia heidät vastuuseen teoistaan.

Amerikan kehitys on vakava varoitus kaikille vapaan yhteiskunnan puolustajille.

Yhdysvaltoja on totuttu pitämään vapaan maailman esikuvana. Sen perustamismyytti rakentuu yksilönvapaudelle, vallan kolmijaolle, oikeusvaltiolle ja epäluulolle keskitettyä valtaa kohtaan. Amerikan vallankumouksen keskeinen ajatus ei ollut vain vapautuminen Britannian monarkian ikeestä vaan vallan hajauttaminen ja alistaminen kansalaisten demokraattiselle kontrollille.

Ranskalainen Alexis de Tocqueville tarkasteli vuonna 1835 ilmestyneessä teoksessaan Demokratia Amerikassa nuoren tasavallan mahdollisuuksia ja vaaroja. Hän ymmärsi, ettei demokratia yksin takaa vapautta. Enemmistön mielipidevalta, kansalaisten vetäytyminen yksityiselämään ja hallinnollisen vallan keskittyminen voivat vähitellen heikentää yksilönvapautta. Tocqueville näki vastavoimina paikallisen itsehallinnon, vapaan yhdistymisen ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan. Lähes kaksi vuosisataa myöhemmin Amerikan ongelma näyttäytyy uudessa muodossa. Demokraattisia instituutioita ei uhkaa vain valtion vallan keskittyminen, vaan myös yksityisen varallisuuden muuttuminen poliittiseksi harvainvallaksi.

Tämä kehitys ei alkanut Donald Trumpista, mutta hänen presidenttikautensa on tehnyt siitä erityisen näkyvää.

Kyse ei ole vain rikkaiden vaikutusvallasta. Kyse on siitä, miten demokraattisen yhteiskunnan instituutiot voivat vähitellen muuttua välineiksi, joilla pieni joukko ihmisiä turvaa oman asemansa.

Tälle ilmiölle on vanha nimi: oligarkia.

Oligarkiassa yksityisen varallisuuden ja julkisen vallan rajat liukenevat

Oligarkia tarkoittaa harvainvaltaa. Sen olennainen tunnusmerkki ei ole varallisuuden epätasainen jakautuminen, vaan poliittisen vallan keskittyminen harvoille.

Rikas ja vauras ihminen ei ole oligarkki. Menestyvä yrittäjä ei ole uhka demokratialle siksi, että hän on menestynyt. Päinvastoin, vapaa markkinatalous tarvitsee mahdollisuuden vaurastua, haastaa vanhoja toimijoita ja luoda jotakin uutta.

Oligarkiassa taloudellinen menestys muuttuu poliittiseksi vallaksi ja etuoikeuksiksi. Kun julkisia päätöksiä voidaan ohjata yksityisten suhteiden avulla, kun sääntelyä muokataan suosimaan vallanpitäjien lähipiiriä ja kun poliittinen uskollisuus alkaa ratkaista enemmän kuin avoin kilpailu tai yhdenvertainen lain soveltaminen. Tällöin markkinatalous lakkaa vähitellen olemasta avoimen kilpailun järjestelmä ja alkaa muistuttaa etuoikeuksien kauppapaikkaa.

Oligarkiaan liittyy läheisesti myös transaktionalismi. Se tarkoittaa ajattelu- ja toimintatapaa, jossa ihmissuhteet, poliittiset päätökset ja vallankäyttö perustuvat ensisijaisesti vastavuoroisten hyötyjen vaihtamiseen yhteisten periaatteiden, lakien, sopimusten ja arvojen sijaan.

Amerikkalaiset politiikan tutkijat Martin Gilens ja Benjamin Page osoittivat jo vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessaan, että taloudellisesti vaikutusvaltaisilla ryhmillä ja liike-elämän organisoiduilla intresseillä oli huomattavaa itsenäistä vaikutusta Yhdysvaltojen politiikkapäätöksiin. Tavallisten kansalaisten mielipiteiden itsenäinen vaikutus jäi heidän mallissaan vähäiseksi.

Heidän tutkimuksensa ei osoittanut, että amerikkalainen demokratia olisi lakannut olemasta. Se kuitenkin paljasti merkittävän ongelman. Poliittinen yhdenvertaisuus ei välttämättä toteudu, vaikka kaikilla kansalaisilla on yhtäläinen äänioikeus. Demokratian ongelma ei ole vain se, kuka saa äänestää vaan myös se, kenen ääni tosiasiassa vaikuttaa.

Amerikkalainen oligarkia ei syntynyt tyhjästä

Toimittaja Casey Michel käsittelee kirjassaan United States of Oligarchy amerikkalaisen varallisuuden, poliittisen vaikutusvallan ja autoritaaristen hallintojen välisten suhteiden kehitystä. Michelin keskeinen havainto on, ettei oligarkia synny yhdessä yössä eikä välttämättä edellytä demokraattisten instituutioiden muodollista lakkauttamista. Riittää, että yhteiskunnan vaikutusvaltaisimmat toimijat pystyvät vähitellen muokkaamaan instituutioiden toimintaa omaksi edukseen.

Yhdysvaltojen ongelma on rakenteellinen. Poliittiset kampanjat edellyttävät valtavaa rahoitusta. Vuoden 2010 Citizens United -ratkaisun jälkeisessä oikeudellisessa järjestelmässä itsenäisiä poliittisia menoja rahoittavat Super PAC -organisaatiot voivat vastaanottaa rajoittamattomia lahjoituksia esimerkiksi yksityishenkilöiltä ja yrityksiltä.

Lahjoittajat eivät voi edelleenkään laillisesti ostaa yksittäisiä päätöksiä, mutta päätös merkitsee kuitenkin, että miljardöörillä on mahdollisuus käyttää poliittisen agendan, ehdokasvalinnan ja julkisen keskustelun muokkaamiseen resursseja, joihin tavallisella kansalaisella ei ole mitään mahdollisuutta.

Ongelma koskee kumpaakin amerikkalaista pääpuoluetta, vaikka vaikutusvallan verkostot, rahoittajat ja poliittiset tavoitteet eroavat toisistaan. Juuri tämän vuoksi oligarkian vastustaminen on vaikeaa Amerikassa ja tunnetusti myös puolueissa on oligarkiset tendenssinsä.

Korruptio ei ole vain järjestelmän häiriö

Michel esittää Gil Duranin The Nerd Reich -julkaisun haastattelussa erityisen vakavan väitteen. Nykyisessä amerikkalaisessa oligarkiassa korruptio ei ole järjestelmän satunnainen sivuvaikutus, vaan yksi sen keskeisistä toimintamekanismeista. Yksityisten taloudellisten suhteiden, poliittisten nimitysten ja kansainvälisten neuvottelujen välille syntyy riippuvuuksia, joiden erottaminen toisistaan käy yhä vaikeammaksi.

Michel nostaa esimerkiksi Jared Kushnerin, Trumpin vävyn, jonka perustama sijoitusyhtiö Affinity Partners on saanut miljardiluokan sijoituksia Saudi-Arabiaan ja muihin Persianlahden valtioihin liittyviltä sijoittajilta. Kushnerilla on samanaikaisesti ollut merkittävä epävirallinen asema Yhdysvaltojen ulkopoliittisissa neuvotteluissa.

Rahoituksen vastaanottaminen ei yksin todista lahjontaa eikä poliittisen päätöksen ostamista. Tilanne kuitenkin muodostaa vakavan eturistiriitariskin. Miten kansalaiset voivat varmistua siitä, että heidän maansa ulkopolitiikkaa ohjaa yleinen etu eikä neuvottelijan yksityisten liikekumppanien etu? Juuri tällaisia tilanteita varten oikeusvaltio tarvitsee riippumatonta valvontaa, avoimuutta, esteellisyyssääntöjä ja toimivia korruptionvastaisia instituutioita.

Korruptio ei edellytä, että vallankäyttäjä ottaa vastaan käteistä ruskeassa kirjekuoressa. Se voi toimia myös sijoitusten, liiketoimintamahdollisuuksien, sopimusten, arvonnousun ja poliittisten vastapalvelusten kautta.

Mitä monimutkaisempia taloudelliset riippuvuudet ovat, sitä tärkeämpää on, että julkista valtaa käyttävien henkilöiden sidonnaisuudet voidaan selvittää.

Liberaalin oikeusvaltion periaate on yksinkertainen. Julkista valtaa ei omisteta vaan sitä valvotaan demokraattisella kontrollilla, eikä sitä saa muuttaa yksityiseksi liiketoiminnaksi.

Kun korruptiosta tulee yhteiskunnan normaali toimintatapa

Oligarkian vaarallisin seuraus ei välttämättä ole yksittäinen korruptoitunut päätös, vaan korruption vähittäinen normalisoituminen. Kun poliittisia päätöksiä ohjaavat henkilökohtaiset suhteet, vastapalvelukset ja taloudelliset riippuvuudet, kansalaisten käsitys yhteiskunnan pelisäännöistä alkaa muuttua.

Luottamus oikeusvaltioon heikkenee, jos ihmiset alkavat uskoa, että lait koskevat eri tavalla tavallisia kansalaisia ja vallanpitäjiä. Samalla rehellisyys ja yhteisten sääntöjen noudattaminen voivat alkaa näyttäytyä naiiviutena, kun taas vaikutusvallan ostaminen ja henkilökohtaisten suhteiden hyödyntäminen muuttuvat hyväksytyiksi menestymisen keinoiksi.

Pahimmillaan korruptio muuttuu itseään vahvistavaksi järjestelmäksi. Kansalaiset eivät enää odota vallanpitäjiltä rehellisyyttä, vaan pyrkivät hankkimaan itselleen osan järjestelmän tarjoamista eduista. Yhteiskunnallinen osallistuminen muuttuu poliittisista kamppailuista etuoikeuksien kaupaksi. Tässä on korruption syvin uhka demokratialle. Se ei ainoastaan vääristä päätöksentekoa, vaan muuttaa ihmisten käsitystä siitä, millainen vallankäyttö on normaalia, hyväksyttävää ja mahdollista. Korruptio avaa myös ovet totalitarismille, jossa kaikki on mahdollista, mutta mikään ei ole totta, kuten Hannah Arendt aikanaan huomautti. Venäjän tyrannia on tästä tuorein esimerkki.

Broligarkkien unelma kapitalismista ilman demokratiaa

Amerikkalaisen oligarkian kehityksessä on myös ideologinen ulottuvuus, jota toimittaja Gil Duran on tutkinut.

Duranin tutkimukset käsittelevät Piilaakson teknologiavaikuttajia (tech broligarchs), joiden ajattelussa demokraattinen päätöksenteko näyttäytyy hitaana, tehottomana ja teknologisen kehityksen esteenä.

Tämän ajatusmaailman radikaaleimpiin edustajiin kuuluu Curtis Yarvin, joka on puolustanut demokratian korvaamista vahvasti keskitetyllä, yritysjohtajan kaltaiseen hallitsijaan perustuvalla järjestelmällä. Toinen keskeinen ajatus on Balaji Srinivasanin tunnetuksi tekemä network state, verkostovaltio. Sen tavoitteena on rakentaa digitaalisten yhteisöjen, taloudellisten resurssien ja lopulta fyysisen alueen varaan uusia poliittisia yhteisöjä.

Verkostovaltion käsite ei itsessään merkitse diktatuuria. Vapaaehtoisiin yhteisöihin, uudenlaiseen hallintoon ja teknologisiin innovaatioihin voi liittyä myös liberaaleja mahdollisuuksia. Ratkaiseva kysymys on, millaiselle vallalle nämä uudet yhteisöt perustuvat.

Jos yksityinen omistaja voi käytännössä päättää asukkaiden oikeuksista, hallinnosta, tuomioistuimista ja poliittisesta osallistumisesta, kyse ei ole enää vain uudesta yrityksestä tai asumismuodosta vaan poliittisesta vallasta, jonka demokraattinen ja oikeudellinen vastuu voi jäädä puutteelliseksi.

Yritysjohtaja saa johtaa yritystään, mutta kansalaisia ei voi hallita kuin yrityksen työntekijöitä.

Demokraattisen valtion tehtävä ei ole maksimoida omistajilleen tuottoa, vaan turvata kansalaisten elämä, vapaus ja oikeudet. Kansalaisella on myös oikeus vastustaa vallanpitäjää ilman, että hän menettää asemansa poliittisessa yhteisössä. Teknologinen tehokkuus ei anna kenellekään oikeutta sivuuttaa tätä periaatetta.

Valtio ja oligarkit tarvitsevat toisiaan

Autoritaarisen järjestelmän keskeinen piirre on vallan henkilöityminen ja instituutioiden muuttuminen vallankäyttäjien välineiksi. Venäjällä tämä kehitys on edennyt pitkälle. Vladimir Kalsarinmyrkyttäjän diktatuurissa suurten omaisuuksien hallinta, poliittinen uskollisuus ja valtion suojelu ovat monilla talouden aloilla erottamattomia toisistaan.

Venäjän oligarkia ei kuitenkaan ole sama asia kuin amerikkalainen miljardööriluokka. Venäjällä poliittinen valta määrää pitkälti, kuka saa säilyttää taloudellisen valtansa. Yhdysvalloissa yksityinen varallisuus voi puolestaan tarjota poikkeuksellisen suuret mahdollisuudet vaikuttaa politiikkaan.

Näitä järjestelmiä ei pidä rinnastaa sellaisinaan. Yhdysvalloissa on edelleen itsenäisiä tuomioistuimia, vaalikilpailua, riippumatonta journalismia ja kansalaisyhteiskunnan vastavoimia. Samankaltainen vaarallinen mekanismi voi kuitenkin esiintyä kummassakin. Julkinen valta ja yksityinen varallisuus alkavat ylläpitää toistensa asemaa.

Erityisen huolestuttavaksi tilanne muuttuu ulkopolitiikassa. Kun kansainväliset neuvottelut, pakotepolitiikka ja suurvaltapoliittiset ratkaisut alkavat kietoutua vallankäyttäjien yksityisiin taloudellisiin intresseihin, kansalaisilla on perusteltu syy kysyä, kenen etua valtio lopulta ajaa.

Kansainvälisten kriisien ratkaisuista ei saa neuvotella yksityisten liiketoimintamahdollisuuksien perusteella. Myös ulkopolitiikan on perustuttava sen julkisesti määriteltyihin etuihin, demokraattisesti valvottuihin päätöksiin ja kansainvälisiin sopimuksiin. Yksityinen liiketoiminta on eri asia kuin julkisen vallan käyttäminen. Näiden välisen rajan on oltava kirkas ja sitä on puolustettava herkeämättä.

Liberalismi syntyi vastustamaan vallan keskittymistä

Juuri tässä asiassa liberaalilla ajattelulla on erityisen painavaa sanottavaa. Liberalismi ei syntynyt puolustamaan rikkaita köyhiä vastaan eikä yrityksiä valtiota vastaan. Se syntyi vastustamaan mielivaltaista valtaa ja vallan keskittymistä.

Klassisen liberalismin historiallisia vastustajia olivat yksinvaltaiset monarkit, perinnölliset etuoikeudet, säätyjärjestelmät, valtion suojelemat monopolit ja uskonnollinen pakottaminen. Näitä kaikkia yhdistävä piirre on joidenkin ihmisten mahdollisuus määrätä toisten elämästä ilman riittäviä oikeudellisia rajoituksia ja vastuuta.

Adam Smith kritisoi kauppiaiden ja valmistajien pyrkimyksiä rajoittaa kilpailua omaksi edukseen. Montesquieu puolusti vallanjakoa, koska keskitetty valta altistaa väärinkäytöksille. Friedrich Hayek puolestaan korosti yleisten sääntöjen ja oikeusvaltion merkitystä mielivaltaisen poliittisen ohjauksen torjumisessa.

Liberaaleja ajatusvirtauksia yhdistävä kysymys ei ole, käyttääkö valtaa valtio vai yksityinen toimija vaan millä perusteella valtaa käytetään, miten sitä rajoitetaan ja voiko sen haastaa. Valtion vallan rajoittaminen on välttämätöntä, mutta yksistään riittämätöntä. Jos valtion tehtäviä esimerkiksi vähennetään tavalla, joka antaa markkinoilla hallitseville yrityksille mahdollisuuden sulkea kilpailijat ulos, kansalaisten tosiasiallinen vapaus ei välttämättä kasva.

Jos taas valtio pyrkii torjumaan oligarkiaa vaikkapa keskittämällä kaiken taloudellisen päätösvallan itselleen, se voi päätyä korvaamaan yksityisen harvainvallan julkisella yksinvallalla. Kumpikaan ei ole liberaali ratkaisu.

Liberaali yhteiskunta tarvitsee riittävän vahvan valtion takaamaan oikeusvaltion, omaisuudensuojan, sopimusvapauden ja avoimen kilpailun. Samalla valtion oma valta on hajautettava ja alistettava riippumattomalle valvonnalle ja demokraattiselle kontrollille.

Vapaus edellyttää, ettei kansalainen ole riippuvainen yksittäisen poliitikon, viranomaisen, monopoliyrityksen tai miljardöörin hyväntahtoisuudesta.

Markkinatalous ei ole suuryritysten etuoikeusjärjestelmä

Oligarkian vastustaminen on markkinatalouden puolustamista. Markkinatalouden moraalinen ja taloudellinen oikeutus perustuu avoimeen kilpailuun, vapaaehtoiseen vaihdantaan ja mahdollisuuteen haastaa olemassa olevat toimijat.

Liberalismi puolustaa kilpailua, ei kilpailijoiden saavutettuja asemia. Se puolustaa yrittämisen vapautta, ei oikeutta ostaa poliittisia etuoikeuksia. Se puolustaa omaisuudensuojaa, ei julkisten resurssien ohjaamista poliittisesti vaikutusvaltaisten omistajien hyväksi.

Tämä ero on erityisen tärkeä teknologiateollisuudessa, jossa verkostovaikutukset, datan keskittyminen, infrastruktuurin hallinta ja mittakaavaedut voivat luoda poikkeuksellisen vahvoja markkina-asemia.

Suuri markkinaosuus ei itsessään todista kilpailun vääristymistä. Jos hallitsevaa asemaa käytetään kilpailijoiden sulkemiseen, markkinoille pääsyn estämiseen tai poliittisten erioikeuksien hankkimiseen, julkisella vallalla on perusteltu tehtävä turvata kilpailun edellytykset laillisin pakkokeinoin.

Tämä ei vaadi valtiota valitsemaan voittajia vaan estämään sen, että voittajat saavat itse kirjoittaa kilpailun säännöt.

Vallan hajauttaminen on liberaalin politiikan ydintehtävä

Amerikan kehityksestä on tehtävä johtopäätöksiä myös Suomessa ja Euroopassa. Meillä vallankeskittyminen ilmenee eri muodoissa. Se voi rakentua poliittisten puolueiden, etujärjestöjen, suuryritysten, duopolien ja pysyvien hallinnollisten rakenteiden ympärille. Kaikki tällainen vaikutusvalta ei ole epäoikeutettua. Esimerkiksi yhdistymisvapaus ja mahdollisuus vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon kuuluvat vapaaseen yhteiskuntaan.

Ongelma syntyy silloin, kun vaikutusvalta perustuu avoimen osallistumisen sijasta suljettuihin verkostoihin, pysyviin etuoikeuksiin tai mahdollisuuteen käyttää julkista valtaa kilpailijoiden ja kansalaisten kustannuksella.

Siksi liberaalin politiikan on puolustettava johdonmukaisesti vallan hajauttamista ja demokraattista kontrollia.

Poliittisen rahoituksen on oltava läpinäkyvää. Julkisten hankintojen on oltava aidosti kilpailtuja. Yritystuet ja erityisedut on poistettava. Tuomioistuimilla ja riippumattomilla valvontaviranomaisilla on oltava riittävät resurssit. Vapaan median on saatava toimia ilman poliittista painostusta. Markkinoille tulon esteitä on purettava, ja valtion pitää kohdella yrityksiä yhdenvertaisesti.

Ennen kaikkea julkisen vallan pitää toimia yleisten, ennakoitavien sääntöjen perusteella eikä henkilökohtaisten suhteiden, poliittisen uskollisuuden tai vaikutusvaltaisten eturyhmien toiveiden mukaan.

Vallankeskittymistä ei torjuta vaihtamalla vallanpitäjiä, jos vallan rakenteet säilyvät ennallaan.

Kontrolloimaton valta on vapauden vihollinen

Amerikan oligarkisoituminen paljastaa myös yhden nykyisen poliittisen keskustelun suurimmista väärinkäsityksistä.

Vastakkain eivät pohjimmiltaan ole valtio ja markkinat, oikeisto ja vasemmisto tai rikkaat ja köyhät vaikka poliittiset erimielisyydet ja kamppailut ovat demokratian ydin.

Keskeinen ristiriita on avoimen yhteiskunnan ja suljetun etuoikeusjärjestelmän välillä. Avoimessa yhteiskunnassa jokainen saa yrittää, menestyä, epäonnistua, kritisoida vallanpitäjiä ja haastaa vakiintuneet toimijat. Suljetussa järjestelmässä menestymisen edellytykset määräytyvät yhä enemmän sen mukaan, kenet tuntee, kenelle on hyödyllinen tai kuinka paljon pystyy maksamaan suosiosta.

Liberaalien on oltava niiden kansalaisten puolella, jotka haluavat haastaa vallanpitäjät. Niiden yrittäjien puolella, jotka haluavat kilpailla hallitsevien yrityksien kanssa. Niiden toimittajien puolella, jotka tutkivat poliittisia ja taloudellisia sidonnaisuuksia. Ei siksi, että nämä ihmiset olisivat aina oikeassa, vaan siksi, että heidän vapautensa haastaa vallanpitäjät on vapaan demokratian elinehto.

Yhdysvaltojen perustajat ymmärsivät, ettei vapautta voida turvata luottamalla vallanpitäjien hyviin aikomuksiin. Siksi he rakensivat järjestelmän, jonka tarkoituksena oli estää vallan keskittyminen, järjestelmän, jossa valta on rajattua, hajautettua, haastettavaa ja oikeudellisesti vastuullista.

Marraskuun välivaaleissa amerikkalaiset päättävät, vahvistetaanko näitä vallan rajoja vai annetaanko niiden edelleen heiketä.

Demokratian puolustaminen ei edellytä miljardöörien vastustamista ihmisinä eikä heidän varallisuutensa tuomitsemista. Se edellyttää, että yksikään ihminen ei ole varallisuudestaan tai asemastaan riippumatta lain yläpuolella. Vapauden suurin vihollinen ei ole rikkaus, valtio tai markkinatalous vaan valta, jota kukaan ei kykene kontrolloimaan. Juuri siksi oligarkian vastustaminen on liberaalin politiikan ydintehtävä.