Tekoälyn teknologiat ja riskit pitää ymmärtää oikein, jotta niitä voi hallita järkevästi

Atte Harjanteen Helsingin Sanomille antama haastattelu tekoälyn riskeistä on tervetullut puheenvuoro, koska tekoälyyn liittyy aivan todellisia riskejä ja ne pitää ottaa vakavasti.

Harjanteen haastatteluun liittyy kuitenkin erinäisiä ongelmia ja ajatuskulkuja, joita ei voi ohittaa olankohautuksella, koska niistä muodostuu melko yksipuolinen käsitys tekoälystä ja sen viime aikojen kehityksestä. On valtavasti merkitystä, mitä riskejä tarkastellaan, millä perusteella niiden todennäköisyyksiä arvioidaan ja millaisia poliittisia johtopäätöksiä epävarmoista tulevaisuusskenaarioista vedetään julkisessa keskustelussa. Harjanne ja Helsingin Sanomien juttu mielestäni valitettavasti epäonnistuvat tässä ja aiheuttavat enemmän vanhinkoa kuin selkeyttivät itse asiaa.

Tässä kirjoituksessa käsittelen kolmea asiaa. Ensimmäiseksi tarkastelen riskienhallintaa ja sitä, miksi tekoälyn uhkia ei voi arvioida erillään tekoälyn hyödyistä eikä nykytilan jatkumisen riskeistä. Samalla käyn teknisesti läpi OpenAI:n ja Huggingfacen paljon huomiota saaneen kyberturvallisuustapauksen.

Toiseksi tarkastelen julkisessa keskustelussa esiintyvää ajatusta, jonka mukaan tekoäly kehittyisi tällä hetkellä jonkinlaisessa sääntelytyhjiössä. Ei kehity. Esimerkiksi Euroopassa tekoälyn ympärillä on jo melkoinen kerrostuma tekoäly-, data-, tietosuoja-, tuotevastuu-, sopimus- ja kansallista lainsäädäntöä. Kiinassa myös. USA:ssa ollaan nyt viimein havahtumassa siihen, että jonkinlaista regulaatiota pitää olla tässä asiassa. USA:n regulaation tilannetta ei kuitenkaan pidä sekoittaa itse teknologian kehitykseen ja kyvykkyyksiin.

Kolmanneksi käsittelen politiikan tehtävää tekoälyn aikana. Harjanteen mukaan poliitikkojen pitäisi määritellä muun muassa, mitkä työt tulevaisuudessa annetaan koneille ja mitkä halutaan säilyttää ihmisillä. Tässä olemme perustavanlaatuisesti eri mieltä. Markkinataloudessa tämän selvittäminen kuuluu ennen kaikkea ihmisille, yrityksille, kilpailulle ja innovatiiviselle luovalle tuholle, ei poliitikoille.

Riskienhallinta ei tarkoita pahimman kuviteltavissa olevan skenaarion tuijottamista

Harjanne perustelee suhtautumistaan tekoälyyn riskienhallinnalla. Ajatus on ymmärrettävä. Vaikka ihmiskunnan tuhoutumisen kaltainen tapahtuma olisi hyvin epätodennäköinen, seurauksen suuruus tekee riskistä tarkastelemisen arvoisen. Tästä olen samaa mieltä.

Kansainvälinen AI Safety Report 2026 toteaa, että niitä riskejä, jotka liittyvät tekoälyn riistäytymiseen ihmisten kontrollista, ei voida sulkea pois. Samalla raportti sanoo kaksi olennaista asiaa. Asiantuntijoiden arviot tällaisten tapahtumakulkujen todennäköisyydestä eroavat erittäin paljon toisistaan, eivätkä nykyiset tekoälyjärjestelmät vielä kykene sellaiseen pitkäjänteiseen autonomiseen toimintaan, valvonnan väistämiseen ja vastatoimien estämiseen, jota varsinainen hallinnan menettäminen edellyttäisi.

Tämän pitäisi olla riskienhallinnan lähtökohta. Ei se, että valitaan esimerkiksi 0,5 prosentin luku ja kerrotaan se ihmiskunnan tuholla. Sellainen luku ei ole empiirinen mittaustulos eikä se perustu tämän hetken teknologisiin kyvykkyyksiin. Se on mielivaltainen oletus.

Riskienhallinnassa pitäisi ensin kuvata tapahtumaketju. Mitä täsmälleen pitäisi tapahtua, jotta vahinko syntyy? Mitä kyvykkyyksiä se edellyttää? Mitkä välivaiheet ovat jo havaittavissa? Mitkä ovat tekniset ja organisatoriset kontrollipisteet? Kuinka helposti ketju voidaan katkaista? Ja ennen kaikkea, mitä muita riskejä meillä on?

Tekoälyn käyttöönottoon liittyy riskejä ja ne pitää ottaa vakavasti. Riskienhallinnan perustaksi julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan pitäisi ottaa yksittäisten ihmisten sosiaalisen median kirjoituksia, ylipäätään heikkoa tietopohjaa tai median suoltamia klikkiotsikoita asiasta.

Globaaleja riskejä liittyy ilmastonmuutokseen, ruokatuotantoon, luontokatoon, ilmansaasteisiin, hitaaseen talouskasvuun, ikääntyvään väestöön, terveydenhuollon työvoimapulaan ja siihen, että tutkimus ja tuottavuus kehittyvät liian hitaasti. Myös nykytilan jatkuminen on valinta, jolla on seurauksia.

Tämä unohtuu helposti, koska nykytilan vahingot eivät näytä tieteiselokuvalta. Ilmansaasteet ovat tästä traaginen esimerkki. WHO arvioi niiden aiheuttavan maailmanlaajuisesti miljoonia ennenaikaisia kuolemia joka vuosi. Tämä on toteutunut eikä hypoteettinen riski, mutta emme saa moraalipaniikkia ilmansaasteiden aiheuttamista vältettävissä olevista kuolemista, vaikka on ilmeistä, että asia on vaarallinen, väärin ja meillä pitäisi olla keinot käytössä, että näitä kuolemia ei tapahdu.

Meidän pitäisi oppia suhteuttamaan myös tekoälyriskit näihin muihin riskeihin, niiden todennäköisyyteen ja toteutumisen seurauksiin. On ymmärretäävää, laajalle yleisölle tekoälyriskit ovat uusi asia, mutta on hyvä muistaa, että modernilla tekoälyllä on 75 vuoden tieteellinen perinne taustallaan ja vaikka uusia riskejä ilmenee, niin ihmiskunnalla on vankka tietoperusta niiden käsittelemiseen. Ja jos eksistentiaalisista riskeistä puhutaan, niin minusta esimerkiksi maaperän köyhtyminen on ihmiskunnan suurimpia riskejä tällä hetkellä, sen todennäköisyys on valitettavan korkea ja tilanne huononee nopeasti mm. ilmastomuutoksen kiihdyttämänä. (ks. esim. Montgomery, D.R. ReGen. New Future for Farming, Food, and Health).

P-Doom tarvitsee rinnalleen P-Fabulousin

Tekoälykeskustelussa käytetään käsitettä P-Doom, jolla kuvataan, mikä on todennäköisyys sille, että tekoäly johtaa äärimmäisen huonoon lopputulokseen, kuten ihmiskunnan tuhoon. Hyvä kysymys, ja jos tätä ajatustapaa käytetään päätöksenteossa, niin tarvitaan toinenkin kysymys.

Kutsutaan sitä vaikka termillä P-Fabulous. Millä todennäköisyydellä tekoäly tuottaa poikkeuksellisen suuria hyötyjä?

Entä jos tekoäly nopeuttaa lääkekehitystä? Entä jos sen avulla löydetään uusia materiaaleja akkuihin, puolijohteisiin, fuusioteknologiaan tai energian varastointiin? Entä jos tieteellisen tutkimuksen tuottavuus kasvaa merkittävästi? Entä jos lääkäreiden hallinnolliseen työhön käyttämät miljoonat tunnit voidaan siirtää potilaiden hoitamiseen?

Nämäkään eivät ole tulevaisuuden kuvitelmia. DeepMindin GNoME-järjestelmän avulla löydettiin laskennallisesti 2,2 miljoonaa aiemmin tuntematonta kiderakennetta, joista noin 381 000 arvioitiin uusiksi vakaiksi materiaalirakenteiksi. Satoja ennustetuista rakenteista oli jo tutkimuksen julkaisemiseen mennessä valmistettu riippumattomasti kokeissa. Paremmat materiaalit tarkoittavat esim. parempia akkuja, ekologisempaa elektroniikkaa ja lukemattomia erilaisia sovelluksia, joissa voimme vähentää ihmiskunnan käyttämän materiaalin määrää.

Toinen esimerkki voisi olla idiopaattinen keuhkofibroosi. Se on etenevä sairaus, jossa keuhkokudos arpeutuu ja hengityskapasiteetti vähenee. Nykyiset lääkkeet voivat hidastaa taudin etenemistä, mutta eivät paranna sitä. Kolme miljoonaa ihmistä sairastaa tätä kuolemaan johtavaa sairautta. Tekoälyn avulla on kehitetty uusi lääke, joka on edennyt satunnaistettuun kliiniseen tutkimukseen.

Tämä ei tietenkään vielä todista, että tekoäly itsestään mullistaisi lääkekehityksen, mutta osoittaa, että tekoäly voi osallistua koko ketjuun uuden biologisen hypoteesin muodostamisesta uuden molekyylin kliiniseen kokeeseen. Tällä on valtava merkitys lääkkeiden kehitykselle jatkossa.

Suomessa DigiFinlandin vuonna 2025 toteuttamissa kymmenessä sote-tekoälykokeilussa saatiin jo käytännön tuloksia. Pohjanmaan hyvinvointialueella tekoälypohjainen tulkkaus vähensi tulkkausostoja kokeilussa 50 prosenttia, ja esimerkiksi Länsi-Uudellamaalla tekoälyavusteinen kirjaaminen on siirtynyt kokeiluista käytännön työhön.

Kirjoitin tästä jo keväällä kirjoituksessani Miten tekoälyllä saavutetaan parempia terveystuloksia ja säästöjä sotessa? Soten kaltaisella työvoimavaltaisella alalla muutaman prosentin tuottavuusparannus ei ole mikään teknologinen kuriositeetti vaan potentiaalisesti miljardiluokan yhteiskunnallinen kysymys.

Britannian NHS:n tekoälyavusteiset sydämen CT-analyysit olivat jo vuonna 2025 säästäneet arviolta 9,5 miljoonaa puntaa 24 300 potilaan hoidossa. Toisessa, yli 17 000 potilaskohtaamista käsittäneessä kokeessa tekoälyavusteinen kirjaaminen lisäsi lääkärin ja potilaan väliseen kohtaamiseen käytettyä aikaa 23,5 prosenttia ja lyhensi vastaanottoja 8,2 prosenttia.

P-Doom ja P-Fabulous eivät tietenkään ole saman laskutoimituksen kaksi numeroa. Ihmiskunnan sukupuuttoa ja terveydenhuollon tuottavuushyötyä ei vähennetä toisistaan Excelissä.

Jos epävarman tulevaisuuden erittäin suuret haitat kuuluvat päätöksentekoon, myös epävarman tulevaisuuden erittäin suuret hyödyt kuuluvat siihen. Samoin politiikkatoimen kustannus kuuluu siihen. Liian löysä turvallisuus voi olla vaarallista. Niin voi olla liian tiukka sääntelykin.

Mitä OpenAI:n ja Huggingface tapauksessa tapahtui?

Jutussa käytetään yhtenä varoittavana esimerkkinä kyberturvallisuutta. Jutussa mainitaan, että tekoäly "on jo pystynyt toteuttamaan kyberhyökkäysten vaiheita hyvin itsenäisesti ja pääsemään luvattu oikeisiin tietojärjestelmiin". Tällä viitattaneen OpenAI:n ja Huggingfacen tapaukseen heinäkuussa 2026. Tapaus on vakava. Se kannattaa lukea huolellisesti, mutta juuri siksi sitä ei pidä typistää kertomukseksi tekoälymallista, joka itsenäisesti karkasi testiympäristöstä.

OpenAI testasi sisäisiä tutkimusmallejaan erittäin vaikeissa kyberturvallisuustehtävissä. Kyse ei ollut tavallisesta ChatGPT:stä vaan sisäisestä tutkimusmallista, jota ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi. Testeissä ei myöskään käytetty samoja suojauksia kuin OpenAI:n tuotantojärjestelmissä. Tällaisia testejä eivät oikeastaan voi muut edes tehdä kuin isot yhtiöt tai valtiolliset toimijat, koska testaaminen vaatii valtavia määriä laskentatehoa.

Agenttien tehtävänä oli murtaa tarkoituksella haavoittuviksi rakennettuja ohjelmistoja ja näin lisätä kyberturvapuolustuksen kykyjä. Sitten tapahtui jotain aidosti kiinnostavaa. Agentit löysivät OpenAI:n tutkimusinfrastruktuurista tavan käyttää Artifactory-palvelua keskinäiseen viestintään. Niiden ei pitänyt keskustella keskenään, mutta ne rakensivat palvelun hakemistorakenteesta eräänlaisen ilmoitustaulun. Samalla ne onnistuivat käyttämään Artifactoryn verkkoyhteyttä välityspalveluna ja pääsivät internetiin.

Sen jälkeen tapahtumaketju kiihtyi. Agentit löysivät verkosta julkisesti paljastuneita Huggingface -tunnuksia, käyttivät niitä, löysivät uusia haavoittuvuuksia ja ketjuttivat niitä niin, että ne saivat koodia suoritettavaksi Huggingfacen palvelimilla. Lopulta pääsy laajeni useisiin järjestelmiin. Tämä on vakava kyberturvallisuustapaus. Huomion arvoista myös on, että Huggingface käytti puolustautumiseen kiinalaisia avoimia malleja, koska yhdysvaltalaisten yhtiöiden mallit on suitsittu niin, ettei niitä voi vapaasti käyttää uhkien torjumiseen.

OpenAI:n ja kolmansien osapuolten riippumattomattoat jälkianalyysit antavat tapaukselle paljon arkisemman selityksen kuin ”superäly karkasi labrasta".

Analyyseissa tunnistettiin neljä keskeistä ongelmaa. Palkkion tavoittelun väärällä tavalla, lähes mahdottomien tehtävien itsepintaisen jatkamisen, luvattoman agenttien välisen viestinnän sekä sen, että agentit alkoivat omaksua tavoitteita toisiltaan. Erittäin vaikeissa tehtävissä järjestelmät etsivät yhä aggressiivisempia keinoja saada testistä palkkio. Lisäksi tekninen valvonta epäonnistui monella tavalla.

OpenAI kertoo, että käytössä olevat AI-mallien seurantajärjestelmät eivät olleet päällä juuri näissä testeissä. Jälkikäteen tehdyssä arvioinnissa seuranta olisi yhtiön mukaan havainnut vaarallisen toiminnan ja hälyttänyt turvallisuustiimin jo yli vuorokautta ennen Huggingfacen järjestelmiin murtautumista. OpenAI raportoi myös, että tuotantoympäristön suojauksilla taipumus infrastruktuurin vaarantamiseen väheni kokeissa yli satakertaisesti.

Minusta tästä kannattaa olla huolissaan, mutta kannattaa olla huolissaan oikeasta asiasta eli siitä, miten tekoäly-yhtiöt tuotteitaan kehittävät ja läpinäkymättömyydestä, joka niiden toimintaan liittyy. Tässkin tapauksessa myös inhimillset virheet selittävät melkein koko tapauksen.

Tapaus osoittaa, että riittävän kykenevälle ohjelmistoagentille ei pidä antaa avoimia käyttöoikeuksia, huonosti eristettyä ympäristöä, rajatonta työskentelyaikaa ja pääsyä kriittisiin järjestelmiin ilman valvontaa.

Se osoittaa testiympäristöjen, käyttöoikeuksien, verkkorajojen, lokituksen, valvonnan, turvallisuustestauksen ja ohjelmistoturvallisuuden merkityksen. Se ei osoita, että ihmiskunta olisi menettänyt tekoälyn hallinnan.

Ero on täysin keskeinen ja olennainen.

Tekoälyä ei kehitetä sääntelytyhjiössä

Toinen tekoälykeskustelussa jatkuvasti toistuva kummallisuus on vaikutelma siitä, ettei tekoälyyn tällä hetkellä sovellettaisi juuri mitään sääntöjä tai lakeja. Totta kai sovelletaan. Meillä on Euroopan unionissa nimenomaan tekoälyä koskeva AI Act. Sen peruslogiikka on riskiperusteinen.

Tekoälyn käyttötarkoituksia kohdellaan eri tavalla niiden aiheuttaman riskin mukaan. Korkean riskin järjestelmiin liittyy muun muassa riskienhallintaa, dokumentointia, lokitusta, ihmisen valvontaa, kyberturvallisuutta ja teknistä luotettavuutta koskevia vaatimuksia. AI Actin eri velvoitteet tulevat voimaan vaiheittain, ja korkean riskin järjestelmien aikatauluja on vuoden 2026 AI Omnibus -ratkaisussa siirretty eteenpäin, joka itsessään tuottaa sääntelyyn liittyvää epävarmuutta yrityksille.

Riskiperusteisuus on silti järkevä periaate. Tekoälyä ei pidä kohdella yhtenä teknologiana, jolla on yksi riskitaso. Sähköpostin oikoluku, liiketoimintaprosessien automaatio, autonominen rekrytointipäätös, lääkinnällinen diagnoosi, sähköverkon ohjaus ja droneparven ohjaaminen ovat aivan eri asioita.

Tämän lisäksi tekoälyn ympärillä toimivat jo monet muut oikeudelliset järjestelmät. Jos käsitellään henkilötietoja, GDPR tulee vastaan. Se sisältää jo esimerkiksi pelkästään automatisoituihin yksilöpäätöksiin liittyviä erityisiä oikeuksia. Datasäädös eli Data Act on ollut sovellettavana syyskuusta 2025 lähtien. Data Governance Act on ollut sovellettavana vuodesta 2023. Näiden rinnalla ovat kuluttajansuoja, kilpailuoikeus, työoikeus, syrjinnän kielto, kyberturvallisuutta koskeva sääntely ja toimialakohtaiset lait.

Teknologiaregulaatiosta käytävässä keskustelussa myös välillä melkein unohtuu aivan keskeinen asia eli ihmisten ja yritysten keskenään tekemät sopimukset. Yritykset eivät toimi oikeudellisessa tyhjiössä ja sopimuksilla sovitaan mm. vastuista, jos jokin menee pieleen.

Miten tekoälyn realistisia riskejä tällä hetkellä hallitaan?

Kuvitellaan, että olen kehittänyt tekoälyagentin, joka hoitaa yrityksen hankintoja. Olen myynyt järjestelmän sadalle yritykselle. Yhdessä niistä ohjelmistoon tulee virhe, ja agentti tekee autonomisesti 20 miljoonan euron ostoksen, vaikka sen ei olisi pitänyt. Mitä tapahtuu seuraavaksi?

Selvitetään ainakin, millaisen sopimuksen asiakas ja ohjelmistotoimittaja ovat tehneet, mitä järjestelmän luvattiin tekevän, millaiset vastuunrajoitukset sopimuksessa olivat, mikä aiheutti virheen ja oliko järjestelmää käytetty ohjeiden mukaisesti.

Selvitetään, millaiset ostovaltuudet yritys oli järjestelmälle teknisesti antanut, kuka ne oli hyväksynyt, mikä oli ostoraja ja miksi 20 miljoonan euron transaktio ylipäätään pystyi etenemään ilman lisähyväksyntää. Selvitetään myös itse kauppa myyjän kanssa. Mitä tilausjärjestelmässä tapahtui, tiesikö vastapuoli poikkeuksesta ja syntyikö osapuolten välille sitova sopimus.

Sen jälkeen selvitetään vahinko, syy-yhteys ja vastuut. Asia saattaa päätyä vaikeaksi ja kalliiksi oikeusriidaksi. Juristit saattavat saada töitä vuosiksi, mutta olennaista on, että meillä on toimiva oikeusjärjestys, jossa tapausta voidaan puida, vaikka tekoäly on selvästi uusi teknologia tässä tapauksessa.

Myös tuotevastuu muuttuu parhaillaan. EU:n uusi tuotevastuudirektiivi tuo ohjelmistot nimenomaisesti tuotteen käsitteen piiriin. Suomessa tämän edellyttämien muutosten on tarkoitus tulla voimaan 9. joulukuuta 2026. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei puhdas yritysten välinen taloudellinen tappio automaattisesti muutu tuotevastuuasiaksi. Yllä olevan 20 miljoonan euron esimerkin ytimessä olisivat edelleen ennen kaikkea osapuolten sopimukset ja muu vahingonkorvausoikeus.

Siksi lähtökohtani uuden sääntelyn suhteen on yksinkertainen. Ensin osoitetaan sääntelyaukko. Sitten mietitään, miten se kannattaa korjata. Ei päinvastoin.

En tällä hetkellä näe tarvetta rakentaa kaiken tämän päälle vielä yhtä uutta yleistä tekoälysääntelyn kerrosta vain siksi, että teknologia kehittyy nopeasti. Jos autonomisista järjestelmistä löytyy konkreettinen vastuuta tai turvallisuutta koskeva aukko, korjataan juuri se. Uuden lain perusteluksi ei riitä se, että tulevaisuus pelottaa.

Selvää on kuitenkin, että erityisesti johtavien tekoäly-yritysten on avattava omia tuotekehitysprosessejaan ja panostettava riskienhallintaan kaikilla tasoilla enemmän. Niiden olisi myös vastuullista lopettaa spektaakkelimaisten uhkakuvien lietsominen ja kertoa ymmärrettävästi ja tarkasti, millaisista teknologioista on kysymys.

Tekoälykeskustelu muistuttaa 1880-luvun sähkökeskustelua

Kun vaihtovirta alkoi haastaa Thomas Edisonin tasavirtajärjestelmää, keskustelu ei koskenut vain sitä, mitä uudella tekniikalla voitaisiin tehdä. Huomio kohdistui nopeasti siihen, kuinka vaarallista se oli. Eikä vaara ollut keksitty. Sähkö tappoi ihmisiä, infrastruktuuri oli keskeneräistä eikä turvallisuusstandardeja juuri ollut.

Edison meni kuitenkin paljon pidemmälle. Hänen leirinsä järjesti julkisia eläinten sähköttämisiä vaihtovirralla osoittaakseen kilpailijan teknologian vaarallisuuden, ja vaihtovirtaa käytettiin ensimmäisessä sähkötuolissa. Teknologisesta riskistä rakennettiin samalla poliittinen ja kaupallinen argumentti koko kilpailevaa järjestelmää vastaan.

Jälkikäteen ratkaisu näyttää itsestään selvältä. Emme kieltäneet sähköä emmekä vaatineet poliitikkoja päättämään, mihin sähköä saa tulevaisuudessa käyttää. Rakensimme sulakkeet, eristeet, standardit, sähkömääräykset ja turvallisen verkon.

Ihmiset keksivät käyttötarkoitukset. Sähkömoottorit, jääkaapit, hissit, tehtaat, radiot, tietokoneet ja lopulta koko digitaalinen yhteiskunta syntyivät suurelta osin käyttötapoina, joita 1880-luvun poliitikko ei olisi kyennyt laatimaan kansalliseksi visioksi.

Poliitikon tehtävä ei ole päättää, mitkä työt kuuluvat ihmisille

Harjanteen haastattelussa ongelmallisin kohta onkin minusta lopulta aivan muualla kuin tekoälyn spektaakkeliriskeissä. Harjanne sanoo:

”Puolueiden pitää kuvata se tulevaisuus, mitä he haluavat. Missä kulkevat rajat esimerkiksi siinä, mitkä työt voidaan sysätä koneelle ja mitkä halutaan säilyttää ihmisellä?”

Ei. Juuri tätä poliitikon ei pitäisi päättää. Puolueiden pitää kuvata totta kai visionsa tulevaisuudesta, mutta ajatus siitä, että puolueet määrittelisivät, mitkä työt tulevaisuuden taloudessa tehdään ihmisellä ja mitkä koneella, on väärä käsitys markkinatalouden toimintatavasta.

Kuka olisi vuonna 1995 osannut poliittisesti päättää, mitkä työt internet saa automatisoida? Kuka olisi päättänyt, saako verkkopankki korvata pankkivirkailijan? Saiko Excel korvata osan kirjanpitäjän laskentatyöstä? Saiko kaivinkone korvata lapiomiehen? Saako robotti hitsata auton? Näitä asioita ei ratkaista poliittisella työnjakosuunnitelmalla, vaan ne ratkaisevat miljoonat hajautetut päätökset, joita markkinataloudessa tehdään päivittäin.

Yritys kokeilee uutta teknologiaa. Työntekijä keksii paremman työtavan. Yrittäjä rakentaa uuden palvelun. Asiakas valitsee paremman tuotteen. Toimimaton idea kuolee. Parempi leviää. Schumpeterin luova tuho ei ole markkinatalouden valitettava sivuvaikutus vaan yksi tärkeimmistä ihmiskunnan uudistumisen mekanismeista.

Kirjoitin elokuussa, että Suomen suurin tekoälyyn liittyvä työmarkkinariski saattaa olla ennemmin käyttöönoton hitaus kuin tekoälyn aiheuttama massatyöttömyys. Yritysten välinen ero voi kasvaa valtavaksi, jos yksi yritys käyttää tekoälyä hieman nopeampaan sähköpostien kirjoittamiseen ja toinen rakentaa kokonaiset prosessinsa uudelleen.

Poliitikko ei voi tietää, mitkä prosessit pitäisi automatisoida tulevaisuudessa. Yrityskään ei yleensä tiedä sitä ennen kuin kokeilee. Tässä on hajautetun markkinatalouden hienous. Tietoa tulevaisuuden parhaasta tavasta järjestää tuotanto ei ole olemassa yhdessä paikassa, josta vaikkapa ministeri voisi sen tilata muistiona. Se syntyy kokeilemalla ja yrittämällä avoimilla markkinoilla.

Tästä ei seuraa, ettei politiikalla olisi tekoälymurroksessa tehtävää. Päinvastoin.

Politiikassa paljon tehtävää tekoälyaikana

Politiikan tehtävä on rakentaa puitteet, joissa ihmiset voivat kokeilla ja yritykset kilpailla markkinoilla niin, että samalla oikeusvaltio, kansalaisten perusoikeudet ja yhteiskunnan turvallisuus säilyvät. Valtion kannattaa huolehtia tutkimuksen edellytyksistä, koulutuksesta, kilpailusta, toimivista pääomamarkkinoista, joistakin energiakysymyksistä, tietoliikenneyhteyksistä ja digitaalisesta infrastruktuurista.

Jos haluamme vähentää Euroopan riippuvuutta yhdysvaltalaisista teknologiayhtiöistä ja Yhdysvalloista, niin juuri tässä politiikka voi tehdä jotakin konkreettista. Suomeen rakennetaan parhaillaan LUMI-AI-supertietokonetta ja tekoälytehdasta Kajaaniin. EuroHPC allekirjoitti elokuussa 2026 uuden järjestelmän hankintasopimuksen. Kokonaisuuden budjetti on noin 388 miljoonaa euroa, ja kapasiteettia on tarkoitus tarjota tutkimuksen lisäksi muun muassa eurooppalaisille startup- ja pk-yrityksille. Tämä on järkevää politiikkaa, jolla tekoälystä saatavia hyötyjä kanavoidaan tieteelle sekä uusille että pienille yrityksille.

Investoidaan ja rakennetaan eurooppalaista laskentakapasiteettia. Mahdollistetaan turvallinen ja tehokas käyttö myös julkiselle sektorille. Luodaan infrastruktuuria tutkimukselle ja yrityksille. Samalla pitäisi vahvistaa avointa tiedettä, avointa lähdekoodia, avoimia malleja ja mahdollisimman laajasti hyödynnettävissä olevia julkisia aineistoja silloin, kun tietosuoja, turvallisuus ja muut oikeudet sen sallivat.

Moraalipaniikki on iso riski

Tekoälyyn liittyy riskejä. Kyberkyvykkyyksien nopea kehittyminen on niistä yksi. Autonomisten järjestelmien käyttö sotilaallisissa järjestelmissä toinen. Kriittisen infrastruktuurin omistus ja hallinta on kolmas. Myös erittäin epätodennäköisiä katastrofiskenaarioita kannattaa tutkia, mutta juuri vakavien asioiden äärellä pitäisi säilyttää suhteellisuudentaju.

On olemassa riski, että tekoälystä syntyy moraalipaniikki, jossa kaikkein näyttävimmät ja mielikuvitusta voimakkaimmin ruokkivat spektaakkeliriskit alkavat määrätä koko keskustelua. Superäly ottaa vallan.

Tekoäly kehittää biologisen aseen. Tekoäly tuhoaa ihmiskunnan. Kaikki ovat mahdollisia tutkimuksen ja julkisen keskustelun kohteita. Tekoäly ei ole itseään muokkaava fatalistinen voima vaan kehityskulku, jota me ihmiset ohjaamme. Kannattaa myös huomata, että kaikki ihmiset eivät tavoittele samoja asioita ja erilaisten intressien välillä voi olla sovittamattomia ristiriitoja. Esimerkiksi tekoälyn avoin kehitys on suoraan ristiriidassa amerikkalaisten tekoäly-yhtiöiden intressien kanssa.

Politiikkaa ei pidä rakentaa sen mukaan, mikä tulevaisuuden skenaario näyttää kaikkein hirvittävimmältä. Samalla maailmassa kuollaan nykyisiin sairauksiin. Uusia lääkkeitä tarvitaan. Uusia materiaaleja tarvitaan. Ilmastonmuutosta ja luontokatoa pitää ratkaista. Euroopan tuottavuuskehitys on heikkoa. Suomen julkisella sektorilla on valtava tuottavuushaaste. Sote tarvitsee kipeästi uusia tapoja tehdä enemmän rajallisella henkilöstöllä. Tekoäly voi epäonnistua näiden ratkaisemisessa, mutta myös se on riski, että emme edes yritä ja reguloimme itsemme hengiltä.

Liberaali lähtökohta tekoälyyn on varsin yksinkertainen. Annetaan ihmisten kokeilla ja toimia vapaasti legitiimissä ympäristössä.

• Hallitaan todellisia riskejä.
• Pidetään vastuut selvinä.
• Suojataan ihmisten oikeuksia.
• Rakennetaan turvallista infrastruktuuria.

Poliitikkojen ei tarvitse tietää, miten työtä tehdään vuonna 2035. Heidän pitäisi huolehtia siitä, että Suomessa on vuonna 2035 edelleen vapaa yhteiskunta, toimiva oikeusvaltio, korkeatasoinen koulutus ja tutkimus, kilpailulliset markkinat sekä sellainen infrastruktuuri, jonka varaan ihmiset ja yritykset voivat rakentaa jotakin, mitä me emme vielä osaa kuvitella.

Siinä on poliitikoille aivan riittävästi tekemistä. Tulevaisuuden keksiminen kannattaa jättää hyvin koulutetuille ihmisille, jotka yrittävät vapailla markkinoilla.