Liberaalipuolue haluaa lopettaa maan tavan

Valtion tehtävä ei ole valita suosikkeja. Valtion tehtävä ei ole rahoittaa jokaisen eturyhmän lempihanketta. Valtion tehtävä ei ole toimia poliittisten verkostojen pankkiautomaattina.

Valtion tehtävä on turvata oikeusvaltio, kansalaisten vapaus, sisäinen ja ulkoinen turvallisuus, toimivat peruspalvelut, koulutuksen perusta, heikoimmista huolehtiminen ja reilut pelisäännöt.

Helsinki Garden -hankkeen 35 miljoonan euron ehdollinen valtiontuki on täydellinen kuva suomalaisen eturyhmäpolitiikan ongelmasta. Yksittäinen suurhanke saa julkista rahaa poliittisessa pöydässä, valmisteluketju jää epäselväksi, normaali avoin vertailu puuttuu ja perustelut annetaan vasta jälkikäteen.

Helsinki Garden ei ole vain yksi areenahanke vaan pienoismallin Suomen poliittisen järjestelmän isosta ongelmasta. 

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan hallitus myönsi Helsinki Gardenin, Orpon sanoin “innnostavalle hankkeelle, 35 miljoonan euron ehdollisen investointituen kevään 2025 kehysriihessä. Raha maksetaan vain, jos hanke todella käynnistyy. Orpo on kiistänyt, että asiaan liittyisi korruptiota, ja sanonut, että tuki oli Kokoomuksen tavoite hallituksen neuvotteluissa. Hän on myös pitänyt tärkeänä, että oikeuskansleri käy tapauksesta tehdyt kantelut läpi.

Juuri tämä tekee tapauksesta poliittisesti niin vakavan. Kyse ei ole siitä, että mitään rikollista olisi välttämättä tehty. Kyse on siitä, että prosessi näyttää siltä, miltä eturyhmävalta aina näyttää: Oikea hanke, oikeat suhteet, oikea poliittinen hetki ja yhtäkkiä valtion kassasta löytyy kymmeniä miljoonia euroja. 

Valtionvarainministeriön budjettipäällikö Mika Niemelän mukaan on tavanopmaista, että hankkeita “ilmestyy” päätöksentekoon valmisteluprosessin ulkopuolelta. Rikos- ja prosessioikeuden professori emeritus Pekka Viljasen mukaan julkisuudessa olleiden tietojen perusteella Helsinki Gardenin tukipäätöksessä voi olla kyse korruptiosta.

Suomessa ongelma ei useimmiten ole alkeellinen kirjekuorikorruptio. Ongelma on hienovaraisempi ja siksi vaarallisempi. Se on rakenteellinen tapa jakaa etuja niille, joilla on pääsy poliittiseen päätöksentekoon.

Se on maan tapa. Helsinki Garden on oire. Sairaus on paljon vaikeampi.

Eturyhmävaltio ei ole yhden puolueen ongelma

Kokoomuksen ympärillä pyörivät yritys-, kiinteistö-, rakennus- ja elinkeinoelämän intressit. Tämä ei tarkoita, että yritystoiminta olisi ongelma. Päinvastoin. Vapaiden markkinoiden yritystoiminta on hyvinvoinnin perusta. Ongelma alkaa siinä kohdassa, kun markkinoilla kilpailemisen rinnalle syntyy kilpailu poliittisesta suosiosta, tukipäätöksistä ja erityisasemasta. Garden-tapauksessa juuri tämä herättää epäluottamusta ja nakertaa avoimen valmistelun perusteita.

SDP:n ja Vasemmistoliiton perinteinen eturyhmäpohja on ay-liike. Ammattiliitot ovat osa kansalaisyhteiskuntaa, mutta samalla ne ovat myös poliittisia rahoittajia, vallankäyttäjiä ja taloudellisia toimijoita.

Keskustan ympärillä eturyhmäpolitiikka on historiallisesti näkynyt aluepolitiikassa, maataloustuissa, säätiöissä ja julkisen rahan kanavoimisessa omille viiteryhmille. Nuorisosäätiön vaalirahajuttu on vanha, mutta edelleen opettavainen esimerkki siitä, miten yleishyödyllinen rakenne voi muuttua poliittiseksi tukikoneeksi. 

RKP:n ympärillä eturyhmävalta näkyy kielipoliittisissa verkostoissa, säätiörahoituksessa ja ruotsinkielisen institutionaalisen vallan puolustamisessa. Kovin kauan ei ole siitäkään, kun RKP sääti nuuskan makuvaihtoehdot puoliväliriihessä juuri tietynlaisiksi ilmeisimmin suosiakseen silloisen ministerin vaalipiirin yritystä. 

Vihreiden kohdalla eturyhmäpolitiikka ei yleensä näytä vanhalta säätiö- tai yritysrahalta, vaan asiantuntija-, järjestö-, ilmasto-, kulttuuri- ja kaupunkipolitiikan verkostoilta. Niissäkin on sama riski. Poliittinen päätöksenteko muuttuu julkisen rahan ja sääntelyvallan jakamiseksi omalle maailmankuvalle läheisille organisaatioille ja hankkeille.

Perussuomalaiset esiintyvät usein eturyhmävallan vastavoimana. Hallitusvastuussa puhe kuitenkin mitataan teoilla. Garden-tuki syntyi Orpon hallituksen puoliväliriihessä. Se ei ollut vain yhden puolueen yksityinen ajatus, vaan hallituksen päätös.

Jos puolue istuu pöydässä, jossa julkista rahaa jaetaan, se ei voi samaan aikaan väittää olevansa täysin ulkopuolinen. Sama pätee Kristillisdemokraattien kohdalla pätee sama. 

Hallituspuolue kantaa vastuun hallituksen päätöksistä, myös niistä, jotka eivät ole sen omia lempihankkeita. Tietojen mukaan ainakin tällä hallituksella on käyttössä ”puoluekohtainen pelivara”, jota käytetään ”itselle mieluisiin tärkeisiin”. Tämä on sitä kaikkein tehottominta ja mahdollisesti korruptiivista veronmaksajien rahan käyttöä.

Suomalaisen politiikan epämukava totuus on, että lähes jokaisella eduskuntapuolueella on oma eturyhmäperheensä. Yhdellä se on elinkeinoelämä. Toisella ay-liike. Kolmannella maatalous. Neljännellä kielipoliittiset säätiöt. Viidennellä järjestökenttä. Kuudennella alueelliset hankkeet. Seitsemännellä arvopoliittiset tukiverkostot.

Suhmurointi on usein laillista

Suomen eturyhmäpolitiikan ongelma ei ole se, että kaikki olisi laitonta. Päinvastoin ja juuri siksi se on niin vaikea purkaa.

Suhmurointi on usein täysin laillista. Se on budjettirivien muotoilua. Se on poikkeusrahoitusta. Se on “strateginen investointi”. Se on “alueellinen elinvoimaa”. Se on “kansallisesti merkittävä hanke”. Se on “työllisyysvaikutus”, jonka tarkempi perusta jää hämäräksi. Se on “ainutlaatuinen erityistapaus”, joita jostain syystä ilmestyy aina lisää.

• Yritystuki nimetään kasvupolitiikaksi.
• Maataloustuki nimetään huoltovarmuudeksi.
• Järjestötuki nimetään kansalaisyhteiskunnaksi.
• Kulttuurituki nimetään sivistykseksi.
• Urheilutuki nimetään kansalliseksi ylpeydeksi.
• Aluetuki nimetään elinvoimaksi.
• Ay-liikkeen erityisasema nimetään työntekijän ääneksi.
• Yritysrahan poliittinen vaikutus nimetään yrittäjyyden ymmärtämiseksi.

Ja kansalainen maksaa laskun.

Tämä on vanhojen eduskuntapuolueiden sanoton sopimus. Älä koske minun eturyhmääni, niin minä en koske sinun eturyhmääsi. Välillä riidellään julkisesti, mutta järjestelmän peruslogiikka säilyy koskemattomana. Kaikille omille jotakin. Kun rahat loppuvat, otetaan velkaa. 

Eturyhmäpolitiikka tuhoaa luottamuksen

Demokratia kestää huonoja päätöksiä paremmin kuin epäselviä päätöksiä. Huono päätös voidaan korjata. Epäselvä päätös murentaa luottamuksen siihen, että päätöksenteko on reilua, laillista ja läpinäkyvää.

Garden-tapauksen ongelma ei ole vain 35 miljoonaa euroa. Valtiontalouden mittakaavassa yksittäinen summa ei ole suuri. Ongelma on periaate ja se, että yksittäisistä summista muodostuu lopulta suuri summa. 

Jos yksittäinen, pääministerin sanoin “innostava hanke” voi päätyä poliittiseen tukikoriin ilman avointa ja ymmärrettävää prosessia, miksi muut eivät voi? Jos yhdelle löytyy poikkeus, miksei toiselle? Jos rahoitushakemus ja päätöksen perustelut kirjoitetaan vasta kohun jälkeen, miksi kansalaisen pitäisi luottaa siihen, että valmistelu oli kunnollista? Oikeusvaltiossa julkisen rahan jaon pitää olla reilua ja laillista.

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että korruptio on muiden maiden ongelma. Meillä ei ole ruskeita kirjekuoria, joten kaikki on kunnossa. Tämä on itsepetosta. Pohjoismainen korruptioriski ei aina näytä lahjukselta. Se näyttää verkostolta, valmistelun harmaalta alueelta, poliittiselta vastavuoroisuudelta ja siltä, että samat tahot tunnistetaan aina “luonteviksi kumppaneiksi”.

Sillä tavalla järjestelmä pehmenee sisältä eikä se kykene karsimaan valtion tehätäviä eikä varsinkaan saavutettuja etuja.

Liberaalipuolue haluaa uudistaa rahoituksen logiikan

Liberaalipuolueen ero vanhoihin puolueisiin ei ole siinä, että se lupaisi jakaa julkista rahaa paremmin. Ero on siinä, että se haluaa uudistaa koko jakamisen logiikan.

Liberaalipuolueen yleisohjelman mukaan Suomessa ylintä valtaa käyttää vaaleilla valittu eduskunta, eikä eduskunnan pidä ulkoistaa valtaa muille tahoille, kuten työmarkkinajärjestöille. Puolueen #LeikattavaaLöytyy-varjobudjetti puolestaan lähtee siitä, että valtion tehtäviä pitää karsia kokonaan pois, jos ne eivät ole valtion ydintehtäviä. 

Liberaalipuolueen linja on selvä. Haitalliset valtion avustukset ja tuet ajetaan kokonaan alas. Kyse ei ole vain yksittäisistä pyhistä lehmistä vaan koko navetan rakenteesta.

Yritysten pitää kilpailla asiakkaista, ei poliittisista kontakteista. Järjestöjen pitää vakuuttaa jäsenensä, lahjoittajansa ja kannattajansa, ei ministeriöiden budjettineuvottelijoita. Urheilun, kulttuurin, alueiden, maatalouden ja elinkeinoelämän hankkeiden pitää kestää sama kysymys: miksi juuri tämän pitäisi olla valtion tehtävä?

Jäljelle jäävä julkinen rahoitus pitää tehdä täysin avoimeksi. Jos valtio jakaa rahaa, kriteerien pitää olla julkiset, hakumenettelyn avoin, arvioinnin vertailukelpoinen ja päätöksenteon jäljitettävä. Ei poliittisia koreja. Ei puoliväliriihen yllätyspaketteja. Ei hämärää valmisteluketjua.

Poliittinen valta on palautettava kansalaisille. Eduskunta ei saa olla eturyhmien postikonttori. Sen tehtävä ei ole jakaa saavutettuja etuja niille, joiden puhelinnumero löytyy ministerin kännykästä. Sen tehtävä on säätää lakeja, jotka ovat samat kaikille.

Maan tapa voidaan lopettaa

Garden-tuki on paljon enemmän kuin yksittäinen suhmurointi. Se kyseenalaistaa sen, että  onko Suomi maa, jossa julkinen raha jaetaan avoimesti, tasapuolisesti ja kansalaisten kokonaisedun perusteella?

Vai onko Suomi maa, jossa oikea hanke, oikea eturyhmä, oikea poliittinen hetki ja oikea neuvottelupöytä avaavat oven, jota muille ei edes näytetä?

Vanhojen puolueiden vastaus on ollut vuosikymmeniä sama: vähän yrityksille, vähän liitoille, vähän säätiöille, vähän maataloudelle, vähän järjestöille, vähän alueille, vähän kulttuurille, vähän urheilulle. 

Yhteinen hyvä ei synny siitä, että jokainen puolue saa oman siivunsa veronmaksajan kukkarosta. Yhteinen hyvä syntyy siitä, että valtion tehtävät rajataan selkeästi, julkinen raha käytetään vain ydintehtäviin ja päätöksenteko ja sen kriteerit ovat kestävät päivänvalon.

Maan tapa ei ole luonnonlaki. Se on poliittinen valinta ja siksi se voidaan lopettaa. Eturyhmäpolitiikan aika on ohi.